Millä viestimme kerran

Millä viestimme kerran

Mikään ei ole yhtä varmaa kuin muutos. Aloitin lukion jälkeisen opiskelijaelämän vuonna 1998, jolloin internettiin pääsi soittamalla johonkin puhelinnumeroon. Yhteys muodostui ihmeellisiä ääniä päästelevän modeemin kautta. Koko toimitus kesti nykymittapuulla ikuisuuden. Nettisivut latautuivat 56 kt/s nopeudella ja piirtoheitin oli luokissa vielä voimissaan. ATK oli toki jo silloin kovassa käytössä, samoin Windows mallia 95. Kännykkä oli lähes joka jampalla nimeltään Nokia.

Matkapuhelimen käyttö on ollut aina lähellä sydäntäni. NMT-puhelinta en sentään koskaan omistanut, käytin kyllä, mutta GSM-puhelin oli hallussani verkon alkuajoista alkaen. Kun tekstiviestit tulivat käyttöön, moni (vanhempi) ihmetteli mihin ihmeeseen niitä tarvitaan, eikö voi yhtä hyvin soittaa. Nyt alan itse olla iässä, missä muistellaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin puhelinta käytettiin enimmäkseen puhumiseen.

Aikahyppy tähän päivään on kuin tieteiselokuvasta. Facebook, Instagram, YouTube ja muut kanavat ovat syrjäyttäneet vanhoja tapoja, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tosin some-vapaat päivät ovat myös lisänneet suosiotaan. TV-kanavat ovat menettäneet merkitystään, kun sisältöä on katsottavissa verkosta silloin kuin kullekin sopii.

Harkitsin pitkään Facebookiin liittymistä. Tai en ehkä koennut menettäväni mitään sen ulkopuolella. Liityin tänä syksynä ja noin kuukauden käytön jälkeen mietin yhä sen olemassaolon tarkoitusta. Tunnustan silti kokeneeni sen kautta useita lämpimiä muistoja nostattavia jälleennäkemisiä. Tosin virtuaalisesti, mutta kuitenkin. Mukaan on mahtunut vanhoja ystäviä, sukulaisia, työ- ja koulukavereita. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta naamakirjan myötä on palautunut mieleen myös monta muistoa ajalta ennen somea. Kaikkia hyviä muistoja harrastusten parista, työprojekteista, opiskeluajoista sekä reissuista, jotka olisivat ehkä saaneet jäädä tekemättä. Joten liittyminen Facebookiin lienee ”maksanut” itsensä jo takaisin.

Sosiaalisen median kanavat sinällään ovat vain tyhjiä tauluja. Ennen kuin koneet ottavat lopullisesti vallan, sisältö tulee ihmisten elävästä elämästä, kaikesta siitä mitä olemme. Kysymys ei mielestäni ole siitä tykkäämmekö jostain vai emme. Päätös jakamistamme asioista on onneksi meillä itsellämme. Ilmaisunvapaus ei kaikkialla maailmassa ole itsestään selvää.

Sosiaalisuus on ottanut uuden muodon, joka on osa yhteiskuntamme muutosta. Seuraavan jääkauden jälkeen, jos ihmisiä on enää olemassa ja heitä kiinnostaa perehtyä menneeseen, he kenties löytävät Facebookin holvien raunioista tallenteita nykyihmisten arjesta. Heille ne ovat ehkä sen ajan kalliopiirroksia. Mahdollisesti silloin kommunikoidaan taas kasvotusten.

Tiedä tulevaisuudesta, mutta jokaisella on kaikesta muutoksesta huolimatta nyt vapaus valita tai olla valitsematta omaa viestintäkanavaa ja jakaa sitä mikä hyvältä tuntuu. Ilmaistaan itseämme ja ollaan niillä taajuuksilla, mikä meille on luontevaa. Viva la some! Ja ruutupaperi!

Antti Ratia